Lähdin sunnuntaina pitkikselle nuutuneissa fiiliksissä ja vähän väkipakolla. Olen kaavaillut jo pitkään, miten pitäisi pidentää pitkikset puolestatoista tunnista kahteen tuntiin ja eilen olin tarkoitus ryhtyä tuumasta toimeen. Pieniä paineita toi mies, joka tuli eteisessä vastaan omalta 23 kilometrin lenkiltään. Vaihdoimme korvalaput lennosta.
Ulkona oli loskaa ja satoi paikoin räntää. Lähdin liikkeelle reipasta PK-vauhtia, mutta kello näytti hieman nopeampaa, 5:30 vauhtia. Tuumin, että GPS on sekaisin, oli näyttänyt tuntumani mukaan nopeampia aikoja parilla edelliselläkin lenkillä. Kiristin hieman ja vauhti nousi 5:20 lukemaan. Kun kilometrejä tuli muutama lisää, vauhti vain kiristyi ja ihmettelin. GPS ei ollutkaan sekaisin, vaan juoksin oikeasti kovaa. Pyhä aikomukseni juosta hidas kaksituntinen vaihtui lennossa ajatukseen juosta 21 kilometriä testimielessä niin lujaa kuin jaksaisin.
Eka kymppi meni todella helposti, vaikka maassa oli mönjää. Tykitin musiikkia täysillä ja kello näytti välillä jopa alle 5 minuutin kilometrejä, mikä on minulle erittäin nopeaa menoa, varsinkin treenilenkillä. Vasta 15 kilometrin kohdalla alkoi painaa enemmän jaloissa. Katajanokan takana joutui juoksemaan syvässä lumessa ja vaapuin sivusuunnassa. Viimeiset kaksi kilometriä muuttuikin taisteluksi ja kaikki lennokkuus oli poissa. Viimeinen pitkä mäki meni raahustaen ja hammasta purren ettei olisi muuttunut kävelyksi.
Mäen päällä kello pysähtyi 21 kilometrin kohdalle aikaan 1:50! Taivastelin ja ihmettelin, mistä ihmeestä vauhti yhtäkkiä oli tullut, aikahan oli ihan hyvä vaikka kisa-ajaksi. Olin täpinöissäni ja liekeissä, niin pöllämystynyt ja väsynyt että lähtiessäni jäähdyttelemään pyöräytin nilkkani huolimattomasti jonkun sohjokuopan kautta kurjasti ympäri. Sattui ja samaan aikaan nauratti. Olin juuri onnistunut varomaan nilkkojani 21 kilometriä ja loppuhöntsässä herpaannuttuani toilailin näin.
Nilkutin 10 metrin matkan ratikkapysäkille. Mielessä pyöri hetkeä aikaisemmin lukemani juoksufoorumin jutut nilkkojen nyrjähdyksistä. Pysäkiltä soitin kotiin ja kerroin onnettomuudesta ja sitä ennen tietenkin hirmuisesta piilevästä juoksukunnostani ja juuri juoksemastani omatoimipuolimaratonista. Mieheeni intoni ei tarttunut, vaan hän neuvoi laittamaan jalan ympäryksen täyteen kylmää lunta ja nostamaan jalan koholle. Koholle missä, märässä maassa? Kouraisin kuitenkin kehotuksesta ratikkapysäkilta ison kasan lunta mukaan raitiovaunuun.
Raitiovaunumatka oli hyvin suomalainen. Pötkötin kinttu raitiovaunun kattoa kohti puoli-istuvassa asennossa ja yritin kurotella lumikourilla jalkaa kohti. Muut matkustajat tuijottivat keskittyneesti ikkunoista ulos, jottei kukaan olisi joutunut huomaamaan pientä onnettomuuttani. Mutta mitäpä sitä kenenkään asioita kyselemään. Nyrjähtänyt mikä nyrjähtänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti