Lähdin pari viikkoa sitten juoksemaan maratonia. Starttasin fiilispohjalta ja mielestäni himmaillen. Edellisestä maratonista on sen verran aikaa, että käsitys järkevästä vauhdista oli hiukan ylioptimistinen ja seurailin 3,5 tunnin jäniksiä. Kymmenen kilometriä meni hyvin, mutta sen jälkeen jaloissa alkoi painaa. Keskisyke pysyi kuitenkin selväsi veekoon puolella (157), joten sykkeiden puolesta mopo ei karannut erityisesti käsistä.
Kympin jälkeen tuntui tasaisen raskaalta, eikä kyse ei ollut normaalista pitkään juoksuun kuuluvasta aaltoilevasta raskaudesta, jonka voittaminen vaatii enemmän henkistä kuin fyysistä kanttia. Matka oli tasaisen kurjaa. Pieni kirkas hetki oli, kun törmäsin reitillä erääseen toiseen juoksublogin kirjoittajaan ja vaihdoimme pikaisesti tervehdykset. Siinä kohtaa toivoin että olisi voinut juosta koko matkan jonkun tutun kanssa, vaikka puhumatta, mutta kimpassa.
Pysäytin kellon puolimaratonin kohdalle aikaan 1:43. Luovuttaminen otti kohtuullisesti päähän viikon verran. Se oli kuitenkin järkevää, koska olin lähtenyt liian lujaa liikkeelle eikä oikeastaan vaihtoehtoa ollut. Alla ei tainnut olla riittävän pitkiä PK-lenkkejä eikä paljoakaan kovia yli 10 kilometrin VK-treenejä, lukuun ottamatta puolikkaan kisoja. Hyytävä kuuden asteen keli ja masentava tihkusade viimeistelivät valintani.
Kivaa oli se, että juostuani vain puolikkaan verran pystyin palaamaan muutaman päivän jälkeen treenaamisen pariin ja juoksin jopa 5 kilsan tämän vuoden enkkani, noin 21 ja puoli minuuttia! Maratonmörkö jäi kuitenkin löhöilemään sohvallemme ja viettää täällä aikaansa ainakin ensi vuoteen.
