HCM-testi

HCM:lle tekisi edelleen mieli, vaikka toisaalta ei yhtään; maratonhan on tuskaa koko matkan. Mutta silti, itsensä haastaminen palkitsee. Sitten viime blogitekstini asetin itselleni tavoitteen, että jos pystyn juoksemaan ylipitkän pitkiksen, voisin vielä ilmoittautua ensimmäiselle maratonilleni sitten raskauden. Jos jaksaisin juosta 30 km kohtuullisen vaivatta vaivoiltani, maratonkin menisi.

Kauniita kesämaisemia jossain Munkassa

Kahvila 

Lähdin testilenkilleni maltillisesti melkein seitsemän minuutin kilometrivauhdilla. Lämpötila oli 20 astetta, mihin en yleensä hyydy. Jostain syystä juoksu oli jälleen aikamoista tervaa, samoin kuin pari viikkoa sitten, kun juoksin 22 kilometriä (2:20). Tavoitteeni oli juosta 30 kilometriä, mutta jo 13 kilometrin kohdalla totesin, että ei tule tapahtumaan. Jaksoin 19 kilometriä ja siihenkin meni aikaa 2:10. Tehot loppuivat, pakara vaivasi aika paljon, joten ei pystynyt jatkamaan.

Seurasaaren uimarannan ovella. Merivesi 16 asteista. 

Johtopäätöksenä totesin, etten anna itselleni lupaa vielä ilmoittautua maratonille. Lisäksi pitää kiinnittää enemmän huomiota syömiseen ennen pitkistä. Ei vain paria leipää ja banaania, vaan sekä hiilareita, proteiinia että rasvaa. Kaikkea enemmän.

Kyltin mukaan Urho Kekkonen kävi vuodesta 1956 pävittäin lenkkeilemässä Seurasaaressa.  Hän yritti loikata näitä portaita yhdellä loikalla ja kerran onnistuikin siinä, mutta hylkäsi suorituksensa, koska joutui ottamaan tukea kaiteesta. Vielä 74-vuotiaana presidentti ylsi toiseksi ylimmälle portaalle. Itselläni kolme ensimmäistä meni helposti.

Pakaravaiva tuntui lenkin jälkeen ja seuraavana päivänä kävellessäkin melkein koko ajan. Toisaalta kyykkiessäni metsässä se katosi hetkeksi (?) ja tuli taas takaisin. Teen seuraavaksi testin ajamalla ylipitkän pyörälenkin, jos siitä saisi oraakkelimaisen tuntemuksen sille, kannattaako lähteä jo/vielä maratonille.

Hiilihydraattia 9,5 g/100 g

Tasapainottelua istuinkyhmyn rasitusvamman kanssa

Viimeiset puolitoista vuotta juoksua on sujunut lähes ongelmitta ja vanha istuinkyhmyn rasitusvaiva on oireillut korkeintaan lievästi. Orastavat oireet ovat kadonneet venyttelemällä ja ennen kaikkea siksi, että olen juossut melko maltillisia treenejä ja korkeintaan kolme kertaa viikossa.

Nyt treenin vauhti ja intensiteetti on kasvanut. Vaiva on alkanut oireilla pahasti uudestaan viimeisen parin kolmen viikon aikana. Tilanne vaihtelee kovin paljon: levossa särkee toisinaan ja toisinaan ei, kävellessä tuntuu selvästi, hetken päästä taas ei. Joskus treeni pahentaa vaivaa, toisinaan ei. Outoa. Ihan kuin joku hermo olisi ärsyyntynyt ja puristuksissa jonkun turvonneen lihaksen välissä ja välillä vapautuisi sieltä.

Pari kolme vuotta sitten magneettikuvassa toisen istuinkyhmyn luu oli turvonnut ja se näkyi valkoisena alueena. Myös jotain revähtämän tynkää ehkä oli jossain, mutta sen merkitys jäi epäselväksi. Yhtä kaikki, olin juossut liikaa kropan kestoon nähden. Kovavauhtisia kisojakin oli vähän väliä.

Tällä haavaa vaihtoehto on jatkaa juoksua tunnustellen ja yrittää osallistua vielä tällä kaudella lappujuoksuihin, mikä tuntuisi mukavalta, koska kunto on kohoamassa. Toinen vaihtoehto on himmata ja siirtyä pyöräilyyn loppuvuodeksi, mikä ei yhtään huvittaisi, vaikka pyöräily kivaa onkin. Kokeilen muutamia juoksulenkkejä seuraavilla viikoilla. Jos oireet eivät katoa, käyn lomien jälkeen haastattelemassa fysiatria ja ehkä myös fysioterapeuttia.

Noin viides Cooper

Juoksin elämäni noin viidennen cooperin menneellä viikolla. Vasta noin viides, koska tytöt eivät ainakaan minun kouluaikoinani juosseet kyseistä matkaa, vaan vain tonniviittäsataa (?). Viime vuoden lokakuussa meni 2840 metriä ja suunnitelma oli ottaa parin kuukauden kuluttua uusiksi, mutta aikaa vierähtikin yli kahdeksan kuukautta. No, mitä on tapahtunut kahdeksassa kuukaudessa?

Taktiikkani oli lähteä jälleen kolmen tonnin vauhtia liikkeelle. Tuntui vahvasti siltä, että kunto riittäisi siihen vauhtiin ja parempi hyytyä lopussa kuin aloittaa liian hiljaa. Vauhti karkasikin heti ekalla kierroksella käsistä, tai jaloista, ja kierrosajaksi tuli 1:25, kun kolmen tonnin vauhdissa se on 1:36. Hidastin ja sirryin hieman yli neljän kilometrin vauhtiin. Missään kohtaa ei alkanut kovin pahasti väsyttää, ja kun minut ohitti voimakkaasti puuskuttava juoksija, rupesin miettimään, että oma vauhti on liian hidas. Tosin kiristääkään ei pystynyt. 

Ennen seitsemännen kierroksen (2800 metriä) viivan ylitystä joku huusi, että 30 sekuntia jäljellä. Koko tuska menisi siis hukkaan, jos en saisi juostua yli puolta kierrosta puoleen minuuttiin. Jännäksi meni ja alkoi hirvittää, eikä jaloista lähtenyt kunnon kiriä. Viimeisellä suoralla iloitsin siitä, että kolmen tonnin ylitys ei jäisi kauaksi, eli kunto on taas hyvässä nousussa. 

Kun oli kulunut 11 minuuttia ja 57 sekuntia, peli oli selvä. Jäin kolmen tonnin viivasta 10 metriä! Ai että harmitti, vaikka tulos oli hyvä. Hampaankoloon jäi siis monta metriä. Garmin oli onneksi  kiltimpi kuin tulosten mittaaja, sillä se näytti 3000 metriä. Ehkä ohituksissa oli mennyt tuo ylimääräinen 10 metriä :)

Mitenköhän muistaisi pysäyttää kellon heti suorituksen jälkeen?

Parin pitkiksen jälkeen maratonille?

Lenkin lopussa nystyrät tuntuivat kengän läpi, mikä johtui ehkä osittain näistä kivistä?

Tutut houkuttelevat HCM:lle, ja olen moneen kertaan selittänyt (itselleni?), että en ole tehnyt pitkiä pitkiksiä, joten peruskunto ei riitä. Riittää ihan hyvin puolikkaalle, mutta ei maratonille. Yllytyshullua HCM kuitenkin houkuttelee. Mutta eihän maratonille kannata lähteä jos ei ole pitkiä pitkiksiä alla? Tosin vielä ehtisi tehdä muutaman.

Kaunista maaseutua katsellessa kelpaa lönkötellä. 

Viikonloppuna tein maratonmietteissäni pitkän pitkiksen, 2 tuntia 25 minuuttia normaalin puolentoista tunnin sijasta. Oli kuuma ja olin jo edellisenä päivänä juonut liian vähän: mökillä join pullovettä ja sitä ei ollut riittävästi. Alkumatka meni kutosen vauhtia kevyesti, mutta kympin jälkeen iski hyytyminen. Sokeri laski 5 mmol/L mutta tankkaaminen ei nostanut vireystilaa, joten vika ei ollut sokereissa. Pysähtelimme muutaman kerran lepäämään, korjailemaan vaunumatkustajan uniasentoa ja katselemaan nähtävyyksiä.

Paahtavaa hiekkatietä ja uuvuttavia mäkiä

Seitsemäntoista kilometrin jälkeen meni todella raahustamiseksi. Vauhti putosi yli 7 minuutin kilometreihin  mäkisen maaston viimeistelemänä. Viimeinen kilometri numero 22 oli silkkaa taistelua. Harkitsin jopa vakavissani, että olisin pyytänyt mieheni hakemaan minua, johon hän totesi, että olisikin lyhyt hakumatka. Kokemuksen perusteella voi miettiä, millaista olisi jatkaa vielä 20 kilometriä lisää vain neljän viikon kuluttua.

Suomi on täynnä juoksutapahtumia ja niihin voi törmätä lenkillä jopa sattumalta. 

Lepoa puolimaran jälkeen?

Pidin viime lauantain puolikkaan jälkeen vain pari päivää taukoa liikunnasta. Heti maanantaina kävin kärryjen kanssa hölkkäämässä palauttavan 45 minuuttia, mutta jalat olivat lenkin jälkeen enemmän tukossa kuin ennen.  Keskiviikkona juoksin maltillisesti aloittaen kuusi kilometrin vetoa, ja jalat olivat edelleen tukossa. Treenin jälkeen hölkkä muuttui hassuksi kantapäätepustukseksi, joten piti levätä.

Töölönlahden kuntoilulaitteita

Viikonlopuksi menimme Tallinnaan ja siellä tuli käveltyä yli 20 kilometriä ja syötyä erinomaisesti. Keskustan ulkopuolelta löytyi loistavia ruokapaikkoja, joissa sai kourmettipääruuan jopa alle kympillä. Lauantaina kävin myös aamutuimaan ennen saunaa hölkkäämässä varvastossuineni kolme kilsaa mukulakiveä. Aika leppoisa viikko.

Aamu Tallinnan keskustassa

Neuvostopyramidilla kelpaisi porrastreenata

Viikon ohjelma

Ma 45 minuuttia hölkkää kärryjen kanssa
Ke 6 * kilsan vedot 2 minuutin palautuksella
La 3 km hölkkää ja 10 km kävelyä
Su 10 km kävelyä

Paavo Nurmi - tärkeä onnistuminen

Jotain yllättävää tapahtui lauantaina Paavo Nurmella, ja kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Maaliskuusta alkaen olen juossut ilman valmennusta ja jokseenkin epäsäännöllisesti. Kunto ei ole raskauden jälkeen palautunut, vaikka kiva siltikin on ollut treenata, ja puolimaratonaika on liikkunut 1:50 kieppeillä, keskimäärin 5:15 min/km tienoilla. Viikonloppuna jotain kuitenkin muuttui.

Saavuimme kisapaikalle Suomen Turkuun jo edellisenä päivänä. Illan lepäilimme hotellilla, välillä kävin nopeasti saunomassa. Kaikenkaikkiaan erinomainen ratkaisu, kun ei tarvinnut lähteä kisaamaan suoraan auton ratista matkustamisesta nuutuneena.

Lähtöhumua

Puolimaratonin lähtö oli klo 12. Aamulla sokerimittari näytti 5,8 mmol/l, ja söin klo 8.30 puuroa, pienen kroisantin, kaksi lasillista mehua, pari lusikallista munakasta, pari kiivia ja pari desiä luonnonjugurttia. Yhteensä siis noin 80 g hiilihydraatteja, johon pistin 4 yksikköä novoa. Jännitin, jäisikö sokeri liian korkeaksi valitulla insuliinimäärällä, mutta turhaan, päin vastoin. Tunnin kuluttua sokeri oli vain 5 mmol/L ja söin banaanin. Sokeri oli klo 10.00 edelleen vain 5 mmol/l, joten join vielä 2 dl mehua. Klo 11.30 mennessä sokeri vihdoin nousi lukemaan 9,7 mmol/L, mikä on ihan ok kisan lähtöön.

Alkuverkkasin 15 minuuttia hölkäten ja tehden pari vetoa. Yllättäen sokeri putosi vartin aikana lukemiin 6,0 mmol/, mikä on ennakoimattoman nopea pudotus, ja tankkasin 1,5 dl mehua ja vielä startissa energiageelin, koska maltodekstriini pitää sokeria hyvin ylhäällä. Siinä vaiheessa vähän jännitti, että joudunko keskeyttämään liian matalan sokerin takia, mutta kertasin itselleni, että siinä ei sinänsä ole mitään pelottavaa, koska minulla ei ollut pikainsuliinia veressä, ja pahinta näin ollen olisi itse keskeytys, mitä sitäkään ei ole koskaan tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan tankkaus onnistui enemmän kuin hyvin. Tankkasin aamun aikana yhteensä ennätysmäiset 150 g hiilareita, kun määrä on aikaisemmin jäänyt 50 grammaan. Sokeri laski oikeissa paikoissa alas, ja pystyin ennen kisaa syömään kolme kertaa enemmän hiilareita kuin yleensä. Se lienee osasyy sille, että kulki oikein hyvin. Aiemmat aamuyön herätykset ennen aikaisia kisalähtöjä yhden murokupin äärellä eivät ole riittäneet energiantarpeeksi puolimaratonille, saati maratonille. Sama hiilarimäärä ja sama insuliinimäärä voi toisella kerralla tuottaa aivan liian korkean sokerin, jota ei pysty enää millään korjaamaan, joten tällä kertaa meni putkeen.

Etukäteen päätin lähteä lähteä 4:45 vauhtia, vaikka ääneen sepostin, kuinka yritän lähteä 4:50 vauhtia, mutta tuskin jaksan sitäkään. Jätin viisi sekuntia selittelyvaraa. Psyykkasin kuitenkin itseäni kertomalla, että jaksaisin juosta koko matkan 4:45 vauhdilla, mikä olisi puoli minuuttia (!) nopeampi kuin tämän ja viime vuoden vauhdit. Viimeiset VK:t ovat kotitreeneissä menneet kohtuullisen helposti alle vitosen.

Startissa jäin tungokseen ja ensimmäiseen kilometriin tuhraantui lähes 6 minuuttia. En ajatellut asiaa sen kummemmin, vaan jatkoin juoksua. Reitti oli kiva kulkiessaan ensimmäiset tasaiset kilometrit kaupunkikulttuurin ja ihmisten keskellä. Kahden kilometrin kohdalla hämmästelin, että hitto, jo noin 1/10 mennyt, kun muut kisat ovat tuntuneet siltä, että hitto, vasta 1/10 mennyt. Juoksu kulki kymppiin asti todella hyvin. Paikoitellen kello näytti 4:30 vauhtia ja oli vaikea kolmen vuoden hitaampien kilsojen jälkeen uskoa vaivattomuutta. Seitsemän kilometriä meni hujauksessa auringon paahtaessa kirkkaalta taivaalta ja lämpötilan ollessa 22 astetta. (Edellispäivän ennuste oli sadetta ja + 16.)

Maaliintulon jälkeen lämpötila oli enää 21 astetta

Kympin tietämillä Ruissalossa loiva yläalamäkivuorottelu alkoi tuntua hetkittäin ja paikoitellen vauhti putosi ylämäessä lähelle viittä minuuttia. Toisaalta huomasin kellon näyttävän 4:48 kilometrivauhteja silloinkin, kun meno tuntui raahustamiselta. Treeneissä 4:48 vauhti on ollut tämän vuoden kovaa juoksua. Kymppi meni samaan aikaan kuin kympin kisoissa. Niillä tietämillä mittasin sokerin lennosta ja se oli vain  4,8 mmol/L. Otin yhden energiageelin ja luotin sen riittävän loppumatkaan.  Kahdestatoista kilometristä eteenpäin oli raskaampaa, Ruissalossa tuuli puuskitellen paljon. Yritin etsiä suojaa letkasta, mutta jouduin paikoitellen juoksemaan yksin. Uudet 25 euron langattomat kuulokkeet pitivät onneksi seuraa ja olivat ihan huippuhyvät. Ei mennyt lankojen kanssa sekoiluun turhaa energiaa. 

Seitsemäntoista kilometrin kohdalla tiesin, että vaikka hidastaisinkin, juoksisin kauden kärkiajan ja jäisin jopa ennätyksestäni vain pari minuuttia. Paluu Turun keskustaan kannustusjoukkojen keskelle innoitti vielä loppukiriin, joka ilman loistavaa kannustuskujaa olisi jäänyt väliin. Viimeinen puoli kilometriä meni nelosen vauhtia. Kello näytti näytti lopussa mattotestin maksimisykettäni ja maalissa viisi pykälää enemmän, 185. Keskikilsavauhdiksi tuli kuin tulikin kaavailemani  4:45. Olin erittäin tyytyväinen ja yllättynyt, mistä kilometrivauhtia yhtäkkiä löytyikin puoli minuuttia lisää, vaikken ole juossut kuin enintään 3 kertaa viikossa.

Kaunis Turku

Loppuanalyysi on se, että tankkaus ja se, että energia riitti hyvin, oli kaikkein olennaisin asia onnistuneeseen juoksuun. Diabeetikkona olen aina kamppaillut sen kanssa, miten ehdin saamaan perusinsuliinin (jota käytetään hiilareita syödessä) pois verestä ja sokerin säädettyä juoksun ajaksi 5 - 9 mmol/L pystyen silti tankkaamaan tarvittaessa jotain. Nyt sokeri oli koko juoksun ajan 4 - 7 (?) mmol/L, kaikkien aikojen matalimmalla. Kaikkein kummallisinta oli se, että tunti maalin jälkeen sokeri ei ollut normaaliin tapaan lähtenyt nousuun, vaan oli vain 7,2 mmol/L, vaikka olin juossut pitkät pätkät miltei maksimisykkeellä. En ymmärrä ollenkaan. Olisinko joskus lukenut jostain, että jos rankempaan aerobiseen suoritukseen lähtee yli 10 mmol/L sokereilla, sokeri lähtee heti entisestään nousuun ja kun lähtee alle tuon lukeman, sokeri lähtee usein laskuun? Juoksin alkukilometrit juuri ja juuri anaerobisella kynnyksellä, selvästi 160 - alkuisilla luvuilla, joten vaikuttiko tämä asiaan? Vai onko sokeri huomaamatta aiemmin kivunnut heti lähdön jälkeen yli 10 mmol/L, joka on nostanut sokeria viiveellä maaliintulon jälkeen? Seuraavan kisan juoksen sensorin kanssa ja selvitän asiaa lisää. 

Paavo Nurmella oli kaiken muun hyvän lisäksi myös todella hyvät jälkitarjoilut tuoreine pullineen, mehuineen ja paikallisen viljelijän tomaatteineen ja kurkkuineen. Kotimatkalle riitti evästä, jonka pystyin tällä kertaa syömään, koska olo oli hyvä.

Vain 7,2 mmol/L tunti maalin jälkeen.

Tomaatti kotimatkalla