Olen viime ajat vatvonut maratonille osallistumista treenatessani. Tehdessäni 800 metrin vetoja ajattelen, ettei yksi veto ei ole edes kilometriä ja lasken kuinka monta vetoa mahtuu 42 kilometriin.
Hirvittää, koska viimeisimmästä maratonistani on kulunut monta vuotta ja väliin mahtuu yksi juoksematonkin vuosi.
Juoksukoulussa treenikaveri tsemppaili minua kun pohdin maratonille osallistumista ja kysyi, enkö ole vielä tänä vuonna juossut maratonia. Kerroin, etten ole kolmeen vuoteen juossut maratonia. Keskustelimme siitä, mitä lähden hakemaan ja peilasimme osallistumista tavoitteeseen nähden. Lähtisin hakemaan maaliinpääsyä kohtuullisella kärsimyksellä, en ennätystä.
Voisin kyllä mennä maratonille, vaikken ole valmis. Olen näitä flunssaviikkoja lukuun ottamatta juossut joka viikko 2 - 3 lenkkiä. Vaikkei minulla ole valmennusohjelmaa, olen kuitenkin juossut. Eniten huolestuttaa 20 kilometrin pitkisten, yhden ylipitkän lenkin ja parin hyvän veekoon puuttuminen. Onneksi alla on muutama puolimaraton kuluvana vuonna.
Kuuluu kai normaliin maratonvalmistautumiseeni pohtia sitä, että mitä jos romahtaa. Maratonissa voi käydä ihan miten vain, vaikka olisi erinomaisesti valmistautunut. Verensokerit voivat onnistua tai mennä pieleen, energiatankkaus voi sujua tai ei. Juoksu voi muutoinkin ilman mitään erityistä syytä loppua 35 kilometrin kohdalle, muuttua kävelyksi päätyen keskeyttämiseen. Tämä kuuluu lajiin. Ehkä juuri siksi onnistumiset ovat vastaavasti niin huikeita kokemuksia. Itseasiassa jokainen maaliinpääsy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti