lauantai 11. maaliskuuta 2017

Juoksu-unelmia maaliskuun auringossa



On ollut juoksemisen sijasta aikaa unelmoida. Lapsen päiväkodin aloitus on johtanut itselläkin pitkittyneeseen tautikierteeseen ja katkaissut harrastukseni lähes kokonaan. Tällä kertaa RS-virus yskittää kohta kuudetta viikkoa, koko talvena telakkaa takana 2-3 kuukautta. Peruskuntokausi on ollut siis varsin rikkinäinen. Näinä hetkinä unelmat ja ensi kertaa paistava kevätaurinko auttavat eteenpäin, eikä tule surkuteltua flunssien aiheuttamaa taukoa.

Mistä sitten unelmoin? Siitä hetkestä, kun maalisuoralla löytyy jostain energiaa kiihdyttää täyteen vauhtiin ja takana on päälle 42 kilometriä juoksua sekä valtava tunneskaala poukkoilevine ajatuksineen: "Pystyn tähän, en pysty, pysynkö aikataulussa, en pysy, pysyn sittenkin, nyt vauhti on pudonnut liikaa, sainpas kiihdytettyä takaisin".

Maraton on niin pitkä matka, että jossain vaiheessa ajatukset loppuvat ja seuraa keskittyminen vain siihen, miltä ylämäki tuntuu jaloissa ja keuhkoissa, miltä kylmä hiki tuntuu paljaiden käsivarsien pinnalla. Pitkien matkojen juokseminen muistuttaa tietoista läsnäoloa, sen ja vain sen tunnustelemista ja tuntemista, miltä kehossa tuntuu ja auttaa hylkäämään hetkeksi jatkuvan aktiivisen ajattelun ja suunnittelun. Kummallista kyllä tila on rento ja hyväksyvä, vaikka fyysiset tuntemukset ovat usein hyvin raskaita, epämieluisiakin.

Unelmoin siitä hetkestä maalisuoralla, jonka olen onnistunut kokemaan oikeastaan vain kerran. Vain kerran juoksu on mennyt niin nappiin, että kunto ja loppuaika 42 kilometrin jälkeen ovat vastanneet toisiaan, eikä verensokerin heittely ole haitannut taivalta. Tämä onnistumisen kokemus, mielen ja fyysiikan voittaminen, ilo ja ylpeys oli niin valtava elämys, että vain kerrankin sen koettuani palaan siihen usein. Se kantaa juoksuharrastusta taukojenkin aikana ja tuo voimaa elämään muutenkin.

Mikään tekeminen ei ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito ja juokseminen. Eikä nekään kovin tärkeitä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti