Vedenpaisumus - Midnight Run 2016

Juoksuviikko 35 päättyi odotettuun Midnight Runiin, joka jää taatusti mieleen pitkäksi aikaa, vaikka kengät ja pyykit on jo kuivatettu. En ole koskaan kisannut (enkä ehkä kisaa) vastaavanlaisissa olosuhteissa.

Lähdin lauantai-iltana Porthanialle hyvissä ajoin ja olin pukenut päälleni vanhan urheilupaidan, läpinäkyvän sadetakin ja pitkät trikoot. Ennen ulko-ovesta poistumista muistin, että Midnight Run on se tapahtuma, jossa juoksuun osallistuminen edellyttää järjestäjiltä saatua kisapaitaa. Olin piilottanut paidan johonkin ja etsin sitä hyvän tovin. Lopulta paita löytyi urheilupaitalaatikostani, jonne joku järjestelmällinen kehveli oli sen piilottanut (?).

Kympin kisan vuoksi en säätänyt insuliineja mitenkään normaalista poiketen. Verensokeri oli kotona 9,8, matkalla 9,0 ja kisapaikalla 7,8. Laskevan tendenssin vuoksi join tetrallisen omenamehua ja söin kolasiripirejä, yhteensä n. 45 g hiilareita. Starttia ennen sokeri oli 8,8. Jätin verensokerimittarin sateen vuoksi säilytykseen, koska se ei kestä kosteutta eikä märistä sormenpäistä voi edes mitata sokeria. Ja olisihan paikalla 11 000 juoksijaa, joten yksin en missään tapauksessa olisi.

Jätettyäni kamat säilytykseen "lämmittelin" sateessa tuomiokirkon takana tovin ja tein pari vetoa. Menin lähtöryhmäkarsinaan varttia ennen starttia ja huomasin etten ollut ehtinyt katsoa koko reittiä enkä vieläkään ole varma, mistä se meni, koska juoksen nopeat kisat omassa kuplassani, eikä energiaa riitä maisemien katseluun. Startissa tarkistin vielä tekstiviestillä lapsenvahdin terveiset ja laiton musiikin päälle. Tai luulin laittaneeni, mutta lähtömusamökän vuoksi Spotify ei mennytkään päälle. Huomasin kämmini vasta startin jälkeen, mutta satoi niin paljon vettä, että puhelimen näyttö ei enää totellut ja musiikki jäi. Juoksin 10 kilometriä mykkä kuulokepanta korvilla. Käy se niinkin. Toisaalta jos olisin kuunnellut musiikkia, en olisi kuullut kaikkia mukavia kannustuksia. Sade kyllä vaimensi hiukan niitäkin ja kuuli enimmäkseen lorinaa, puuskutusta ja litslätsiä lätäköistä. New Balancen lenkkareista paljastui uusi piirre. Niiden sukkamaisen pehmeä rakenne imi hyvin vettä sisuksiinsa ja kengän lötköys korostui.

Ainoa tavoitteeni oli juosta tasaisesti ja niin kovaa kuin kunto sallisi. Mukulakivellä oli varottava liukastumista ja nilkkoja. Kaupunkialueella oli aika paljon kaarteita ja niissä piti himmata. Alussa yritin hyppiä lätäköiden yli. Lopulta niitä oli niin paljon, että annoin mennä roiskuttaen ympäriinsä. Viimeksi kun tein samoin, minulla oli päällä kurahaalarit ja hanskani olivat kiinni hihoissa klipseillä, jotteivat ne olisi hävinneet.

Viiden kilometrin kohdalla juoksu kulki ihan hyvin. Vaihdoin pari sanaa kellonsa kotiin unohtaneen kanssajuoksijan kanssa. Isompaa vaihdetta ei irronnut ja pyrin vain juoksemaan tasaisesti. Seitsemän kilometrin kohdalla huokaisin helpotuksesta, että enää kolme kilometria maaliin ja pääsisi kotiin kuivattelemaan ja huomenna olisi lepopäivä. Mietin vielä 1300 metriä maalista ottavani loppukirin, mutta ei edelleenkään irronnut. Loppuun osuneet ylämäet ottivat luulot pois. Kumarruin viimeisissä nousuissa etukenoon ja viuhdoin käsillä vauhtia, kun jalat eivät jaksaneet. Onneksi satoi, niin kukaan ei kuvannut menoa mihinkään tuubiin. Ennen maalia oli lyhyt loiva alamäki, joten pääsin laskettelemaan kunniallisesti maaliin energisemmän näköisenä kuin olinkaan.

Kotimatkalla mieltä lämmitti ihanan ystävällinen nainen, joka huomasi, että yritin ehtiä ratikan kyytiin könkäten. Yritys olisi jäänyt yritykseksi, jollei tämä mukava ohikulkija olisi painanut nappia ja pidätellyt ratikkaa. Sisällä kuivasin sormeni kioskista haetulla paperilla ja sain tulokseksi 9,1. Tiesin, että juostuani kovilla sykkeillä sokeri lähtisi räjähtävään nousuun ja pistin pikainsuliinia yhden yksikön. Ei riittänyt, kotona sokeri oli jo 13,9. Nujertaakseni adrenaliinin pistin kuusi yksikköä lisää ja söin 50 g hiilareita, eli minulle ison määrän insuliinia. Nukkumaan pääsin kympin arvoilla ja pitkästä aikaa yöllä heräsin pariin kertaan siihen, että sokeri oli 3,9 ja piti tankata, unet jäivät sitten vähille. Aamulla mittari näytti hiukan enemmän kuin yleensä, 6.0 mmol/L.

Sokerimittaus onnistui tämän paperin avulla

Kaikenkaikkiaan hyvä juoksu ja tuntui ihan siedettävältä. Hiukan paremmassa kunnossa olisi pitänyt juosta hiukan lujempaa ja olisi tuntunut varmasti hiukan pahemmalta. Midnigt Run selvitti minulle, että olen "vain" vaivaisen viiden minuutin päässä ennätyskunnostani ja nyt jälkikäteen on tyytyväinen olo, että tuli käytyä pimeässä ja sateessa voittamassa itsensä ja tavoitettelemassa kadonnutta aikaa.

Lähtöä odotellessa