Sensorointi säästäisi 15,5 miljoonaa euroa joka vuosi

Ykköstyypin diabeteksen hoidon kulmakivi on verensokerin säännöllinen mittaaminen ja jatkuva säätäminen mittaustulosten perusteella. Suomessa 1 - tyypin diabeetikot mittaavat verensokerin mittarilla, johon tiputetaan sormeen tehdystä reiästä tippa verta ja tulos ilmestyy ruudulle hetken kuluttua. Verensokerimittarin käyttö on vanhanaikaista ja kallista. Sormenpäämittaukset pystyisi korvaamaan kokonaan ihon alle asetettavalla sensorilla, joka lähettää reaaliaikaisesti verensokeriarvot hieman tulitikkuaskia kookkaampaan laitteeseen. 

Keksintö on valtava edistysaskel diabeteksen hoidossa. Sen avulla pystyy seuraamaan joka hetki luotettavasti verensokeria, eikä esimerkiksi matalien verensokerien pelossa tarvitse pitää sokeria varmuuden vuoksi liian korkeana. Diabeetikon silmin kyse on hoidon ja elämänlaadun mullistavasta laitteesta. Vanhanaikaista verensokerimittaria käyttävä 1 - tyypin diabeetikko joutuu laskemaan jokaisen käyttämänsä kalliin liuskan ja miettimään, milloin olla "sokkona" sillä uhalla, että verensokeri on liian korkea tai liian matala. Molemmat tilanteet tulevat vastaan ykköstyyppiläisillä joka päivä ja edellyttävät korjaustoimenpiteitä.

Kymmenen liuskan saaminen verensokerimittariin edellyttää Helsingissä erityisperustetta. Kymmenen liuskaa kuluu siihen, kun verensokerin mittaa ennen päivän jokaista ateriaa ja aterioiden jälkeen. Näin ollen liuskoja eli mittausmahdollisuuksia ei jää säännöllisen urheilun vaatimiin mittauksiin, sokerin tarkistamiseen ennen kokousta, ennen esiintymistä, vatsataudin aiheuttamien korkeiden sokerien korjaamiseksi, sokerin tarkistamiseen ennen nukkumaanmenoa, lähtiessä yksin viemään koiraa ja niin edelleen. Sensori poistaa ongelman kokonaan, koska se näyttää verensokerin ilman liuskoja tai mittaamista joka hetki reaaliaikaisesti. Verensokerin voi tarkistaa samalla kustannuksella vaikka minuutin välein heilauttamalla pientä lukulaitetta käteen asetetun sensorin edessä ilman pistämistä tai liuskoja. Sanotaan nyt vielä kolmannen kerran, että ihan käsittämättömän hieno laite.

Sensorin mullistavuus selviää jo parin tunnin kokeilulla ja sen toimivuudestaa kerrotaan myös Lääkärilehdessä (50-52/2016). Lehdessä esitellyn tutkimuksen mukaan Libren flash-sensoria kokeiltiin Suomessa kuudessa keskus- ja yliopistosairaalassa 12 viikon ajan, ja sensori osoittautui käyttökelpoiseksi tyypin 1 diabeetikkojen omaseurannassa."Tekemällä mittauksia riittävän tiheään potilas pystyy säätämään hoitoaan tarkemmin ja parantamaan hoitotasapainoa.", artikkelissa kerrotaan. Lisäksi mainitaan, että: "HbA1c- arvo parani tilastollisesti erittäin merkittävästi ja kliinisesti merkittävästi (0,92) prosenttiyksikköä niillä, jotka tekivät flash-mittauksia 11 - 15 kertaa vuorokaudessa.". Laitteen käyttöön liittyviä merkittäviä ongelmia ei ilmennyt.

Yhteiskunnan kannalta sensorointiin siirtymisessä on parasta sen tuoma suora säästö sekä välillinen säästö sokeriarvojen parantuessa eli liitännäissairauksien vähentyessä. Varsinaiset isot kustannukset diabeteksesta taitaakin aiheutua juuri liitännäissairauksien vuoksi. Säästö perustuu siihen, että vanhanaikaisen verensokerimittarin mittaliuskat ovat kalliita, kun taas sensori näyttää verensokerin ilman mittaamista koko ajan reaaliaikaisesti. Sokerin voi näin ollen samalla hinnalla katsoa vaikka 1000 kertaan vuorokaudessa.

E-baysta tilattuna sensori maksaa kahden viikon jaksoksi halvimmillaan 75 euroa (12/2016) ja liuskat kymmenen vuorokausimittauksen mukaan laskettuna 87 euroa (12/2016). Eroa tulee vuodessa 313 euroa, josta vähennetään ensimmäisenä vuonna laitteen hankintahinta 100 euroa, joten ensimmäinen vuosi säästää 213 euroa, seuraava vuosi 313 euroa. Jos sokerin mittaa raskausvuonna 15 kertaa, säästöä tulee 450 euroa vuodessa Myös pienten lasten verensokeria joutuu usein mittaamaan enemmän kuin kymmenen kertaa vuorokaudessa. Säästön suuruutta voi hämmästellä netissä vertaamalla käyttämänsä verensokerimittarin ja liuskojensa hintaa sensorin hintaan. 

Jos ajatellaan että ykköstyyppiläiset mittaisivat keskimäärin kymmenen kertaa vuorokaudessa ja siirtyisi sensorointiin, syntysi säästöä laitteen hankintahinta huomioiden noin 10 miljoonaa ja jokaisena seuraavana vuonna 15,5 miljoonaa. Diabeteslaitteita yhteiskunnan varoilla hankkivilla tahoilla on tieto liuskojen käyttömääristä, joten heiltä saanee tarkat laskelmat. Joka tapauksessa, jos saisin sensorin liuskojen sijasta, säästyisi hoitokustannuksistani seuraavan kahden vuoden aikana 500 euroa.

Ottaen huomioon sen, että sensori korvaa vanhan sokerimittarin, mullistaa diabeetikon elämänlaadun, mahdollistaa verensokerin jatkuvan tarkkailun ja on huomattavasti halvempi kuin vanhat liuskat, on melkein absurdia, että esimeriksi Helsingissä vasta pohditaan laitteen käyttökelpoisuutta, tai ainakin vielä joulukuussa 2016 pohdittiin. Vertailuna mainittakoon, että Maikkarin uutisten mukaan sensoria käytti Ruotsissa viime vuonna jo 25 000 diabeetikkoa. Ryhdyttäisiinkö Ruotsiksi?